Maailmanloppua odotellessa

Veijo Hietala Filosofian tohtori, mediatutkija, Turun yliopisto   Veijo Hietala on sikäli kummallinen savolainen, että rakastui Turkuun – eikä enää muuttaisi pois tästä Suomen kauneimmasta kaupungista mistään hinnasta! "Ihmisen pitää asua mahdollisimman lähellä toria, jotta pääsee kesällä nopeasti mansikkaostoksille." Työkseen Hietala tutkii ja opettaa elokuvaa ja televisiota Turun yliopistossa, ja harrastaa niitä myös ns. vapaa-aikana. Näistä aihepiireistä hän on myös kirjoittanut kahdeksan kirjaa.   Ensi numerossa kolumnistina Anna Sorainen.

Ihmiskunta pelkää aina jotakin. Me suurten ikäluokkien edustajat kasvoimme aikuisiksi atomipommin varjossa kolmatta maailmansotaa odottaen. Ainakaan itse en nuoruusvuosinani juuri kysellyt, syttyykö koko ihmiskunnan tuhoava ydinsota, vaan pikemminkin milloin se syttyy?

 

Tuskin oli sienipilven pelko ehtinyt hälventyä Neuvostoliiton romahtamisen myötä, kun jo uudet synkät pilvet nousivat horisontista. Vuosituhannen vaihteen nuoret kasvavat aikuisiksi ehtyvien luonnonvarojen, ympäristön saastumisen ja kasvihuoneilmiön maailmassa. Oman lisänsä näihin maailmanlopun uhkakuviin tuovat etenkin netin kautta leviävät kultit, jotka uskovat täystuhon tulevan 21.12.2012. Muinaisen maya-kansan kalenteri kun sattuu päättymään tuohon päivämäärään…

 

Populaarielokuvat ovat jo sadan vuoden ajan reagoineet aikansa synkistelyihin ja heijastaneet valkokankaalle ihmiskunnan painajaisia. Tuottajien puolelta kyse on tietysti lähinnä rahastuksesta: ehtihän Roland Emmerich ohjata jo viime vuonna maya-ennustuksia hyödyntävän maailmanloppuvision nimeltä 2012. Sen sijaan katsojille suosituilla tuhospektaakkeleilla on pakostakin jokin terapeuttinen merkitys. Tuskinpa katsojat maksavat kalliin pääsylipun vain lisämasennuksen ja mielipahan toivossa!

 

Juuri katastrofielokuvien suosion takia niistä voidaankin päätellä, millaisia tuhoja ihmiskunta on eri vuosikymmenillä pelännyt. Useimmiten pelot liittyvät tieteen ja tekniikan harhapolkuihin, poliittisten päättäjien lyhytnäköisyyteen tai luonnonkatastrofeihin. Ydinsota ja sen seuraukset näyttävät ahdistaneen muitakin kuin minua 1950-luvulta 1970-luvulle, kuten suosikkielokuvat Viimeisellä rannalla (1959) ja Apinoiden planeetta (1968) jatko-osineen osoittavat.

 

Toisaalta huipputeknologian nopea kehitys alkoi huimata päätä jo 1970-luvulla. Airport-elokuvissa uumoiltiin lentoliikenteen haavoittuvuutta, kun taas Liekehtivä torni (1974) toi valkokankaalle modernisoidun Titanic-tarinan. Uppoamattoman laivan tilalla on vain "maailman turvallisin pilvenpiirtäjä", jonka turvajärjestelmät tietysti pettävät, ja tulipalo muuttaa rakennuksen maanpäälliseksi helvetiksi.

 

Uuteen geeniteknologiaan liittyvät ahdistukset näkyivät tieteiselokuvissa jo 1980-luvulla, joskaan erityisiä kassamagneetteja aihepiiri ei ole synnyttänyt Jurassic Parkia (1993) lukuun ottamatta. Sen sijaan ilmastonmuutokseen elokuvantekijät havahtuivat yllättävän myöhään, sillä 1990-luvun valkokankaan luonnonkatastrofit, kuten Twister (1996), heijastelivat luultavasti pikemminkin vuosituhannen vaihtumiseen liittyneitä pelkoja. Vasta Day After Tomorrow (2004) puhui aiheesta suoraan suurelle yleisölle – ja kaikkein suorimmin tietysti Al Gore dokumentillaan Epämiellyttävä totuus pari vuotta myöhemmin.

 

Miksi me katsojat haluamme nähdä hurjia katastrofeja oikein isolta kankaalta ja vielä maksammekin siitä? Luultavasti siksi, että pääosin populaarit katastrofielokuvat ovat yksilön selviytymistarinoita. Vaikka maailma kuinka tuhoutuisi ympäriltä, joku tai jotkut sympaattisista päähenkilöistä jäävät henkiin oman ja läheisten neuvokkuuden ansiosta. Näihin tunteella samastunut katsoja kokee elokuvan lopussa helpottavan terapeuttisen elämyksen: pelottava katastrofi on käyty läpi – ja hengissä ollaan!