Valon ihme

Veijo Hietala Filosofian tohtori, mediatutkija, Turun yliopisto   Veijo Hietala on sikäli kummallinen savolainen, että rakastui Turkuun – eikä enää muuttaisi pois tästä Suomen kauneimmasta kaupungista mistään hinnasta! "Ihmisen pitää asua mahdollisimman lähellä toria, jotta pääsee kesällä nopeasti mansikkaostoksille." Työkseen Hietala tutkii ja opettaa elokuvaa ja televisiota Turun yliopistossa, ja harrastaa niitä myös ns. vapaa-aikana. Näistä aihepiireistä hän on myös kirjoittanut kahdeksan kirjaa.   Ensi numerossa kolumnistina Anna Sorainen.

Aikaisemmat sukupolvet puuhasivat iltaisin kaikenlaista ja jopa lukivat, vaikka heillä oli suuren osan vuodesta ainoana valonlähteenään vain päre tai himmeä öljylamppu. Tämmöisen huomion esitti näyttelijä Eija Vilpas kesällä Aamu-Tv:ssä ja sai minut pohtimaan valon voimaa ja merkitystä.

 

Itsekin olen viettänyt seitsemän ensimmäistä elinvuottani maalaistalossa, jossa ei ollut sähköjä. Niinpä tavailin aapiskirjaani ja tein ensimmäisen kouluvuoteni tehtävät öljytuikun valossa, eikä tullut mieleen valaistusta syyttää, jos läksyt oli luettu huonosti! Iltaisin kun oli muutakin jännää tekemistä.

 

Pari vuotta sitten palasin ruskettuneena etelänmatkalta joskus syyskuun puolivälissä ja nousin taksiin Turun rautatieasemalta. Nuori taksimies lastasi matkalaukut autoon ja istahti ratin taa huokaisten puoliksi itsekseen: "Voi, mitenkähän sen pimeyden taas kestää?" Pimeyden? Etelän valoisissa muistoissa ymmärsin toki nuorukaisen mielentilan, mutta tokaisu jäi askarruttamaan. Missä vaiheessa me suomalaiset muutuimme kesän lapsiksi, jotka eivät kestä syksyä ja talvea?

 

Vuodenajat ja luonnonvalon määrä eivät ole vuosikymmenten saatossa mitenkään muuttuneet. Siitä huolimatta en muista vielä 1960–1970-luvuilla kenenkään valitelleen syksyn tai talven pimeyttä; huonoja säitä ja loskakelejä kylläkin. Totta kai valoisa kesä oli ihanaa aikaa, mutta niin olivat myös syksy keltaisine lehtineen ja talvi lumileikkeineen. Kaamosmasennus "keksittiin" julkisuudessa joskus 1980-luvun lopulla, ja sen jälkeen kyllä huomasin itsekin ahdistuvani viimeistään marraskuussa.

 

Toki tutkimukset ovat kiistatta osoittaneet, että valo tai sen puute aiheuttavat ihan mitattavia fysiologisia muutoksia aivoissa ja vaikuttavat niiden kautta ennen muuta hormoneihin. Ja totta kai jokainen tietää omasta kokemuksestaan, että valo tuntuu aina paremmalta kuin pimeys. Elävien olentojen elimistö kuitenkin mukautuu ympäröiviin luonnonoloihin, joten luulisi suomalaistenkin tottuneen valottomiin vuodenaikoihin.

 

Luultavasti tämä suomalaisten ikuinen "kesämieli" ja pimeyden pelko ovatkin pitkälti kulttuurin tuottamia. Tosiasiassa me elämme ikuisessa valossa ja lämmössä aikaisempiin sukupolviin verrattuna – kiitos nykyaikaisen teknologian. Jos luonnonvalo onkin vähissä, etenkin kaupungeissa keinovaloa kyllä piisaa, ja jokainen voi halutessaan hankkia kotiinsa kohtalaisen edullisesti semmoisen valaistuksen, että kaamos kyllä unohtuu!

 

Energiankulutus tietysti lisääntyy, mutta niin lisääntyy myös ihmisten psyykkinen energia, ja siksi valoon ja lämpöön kannattaa minusta Pohjolassa satsata. Ja onneksi nykyinen teknologia on energiapihiä! Lisäksi tuon saman teknologian ansiosta voi talvella harrastaa lähes kaikkea sitä, mitä kesälläkin. Pelata vaikka futista.

 

Miksi siis tämä ikivalossa elävä suomalaisten sukupolvi pelkää pimeitä vuodenaikoja? Uskon, että suurin syypää on etelänmatkailu, jota itsekin antaumuksella harrastan. Suomalainen massaturismi alkoi vasta 1960-luvun lopulla, joten sitä ennen harvalla oli vertailukohtia muista maista meikäläiseen syksyyn ja talveen. Niinpä kaamoksesta ei "hoksattu" myöskään kärsiä. Yhtä vähän, kuin itse kärsin pakertaessani ekaluokkalaisena läksyjä pienen öljylampun valossa.