Eppu Nuotion saaristolaiselämää

"Maiseman vetovoima on kova"

 

"Muistan merenneidon laulun, vanhan kalastajan solmutaulun. Muistan kalojen hypyt loisteessa kuun, aaltojen pesemän käppyräpuun."

 

Eppu Nuotion päivä on alkanut leppoisasti. Aamupuuro on syöty ja kevään työt ovat pulkassa. Pian on aika nauttia puutarhanhoidosta ja purjehduksesta.

 

– Meillä oli kymmenisen vuotta mökki pienellä ulkomeren saarella. Sellainen extreme ei ollut perheen arkielämää varten, joten emme haaveilleet mökille muutosta. Unelmissa siinsi kuitenkin talo täältä pääsaarelta, ja kun se löytyi, hetkeäkään ei olla kaduttu, Hiittisissä seitsemän vuotta asunut kirjailija hymyilee ja hörppää mustaa kahvia.

 

Nuotion perheeseen kuuluu aviomies Kurt Nuotion lisäksi viisi aikuista lasta ja kaksi koiraa. Saaristoelämän myötä arki on rauhoittunut. Välimatka on karsinut pois ylimääräisiä menoja, ja Nuotio on opetellut sanomaan ei. Elämäntyyliä voisi kuvailla muotisanaksi nousseella termillä downshifting, eli omaehtoinen elämän yksinkertaistaminen.

 

– Kiireestä pois pääseminen on luksusta, sillä aikaa ei voi mitata rahassa. Me syödään Kurren kanssa kotona slow foodia; valmistetaan hitaasti, ja jos kelit sallii, kannetaan pöytä laiturille, laitetaan pöytäliinat ja katetaan oikeat astiat. Helpommallakin pystyisi syömään, mutta se juju on siinä rauhallisuudessa ja nautiskelussa.

 

Nuotio arvostaa sadetta ja myrskyä: loka-marraskuu on hienoa aikaa keskittyä kirjoittamiseen. Toisaalta merellisen maiseman vetovoima on kova.

 

– En olisi etukäteen aavistanut, että täällä ongelma on se, ettei malta olla sisällä. Ja aina on kaikkea puuhastelua kirjoittamisen ja puutarhan lisäksi. Sienestän, opettelen optimistijollailua, soutelen ja järjestelen puupinoja… kiire on täällä erilaista.

 

Saaristossa eläminen merkitsee Savossa kasvaneelle karjalaisten vanhempien tyttärelle jatkuvaa kielikylpyä. 14-vuotiaana Nuotio piti ruotsia turhimpana kouluaineena – ja kertoi sen ääneen. Opettaja kuuli ja sanoi: "Man vet aldrig!". Nyt kaksi kieltä on rikkaus.

 

"Muistan uimaretkeni ensimmäisen. Muistan luistelureissun päällä meren jäisen. Muistan myrskyn keittämän kuohusopan ja luodolta löydetyn simpukkakopan."

 

Nuotioilla on kaksi kansanvenettä: 60 vuotta vanha entisöintiprojekti ja käytössä oleva MS Marie. Itämeren suojelusta puhuminen tuntuu luontevalta, sillä perhe on purjehtinut yhdessä jo 25 vuotta. Nyt lasten sijasta mukana kulkevat tiibetinmastiffi Neiti Silvi Oravainen ja kultainennoutaja Isla.

 

– Meidän sukupolvi jättää nuorisolle perinnöksi pätkätyöt ja kuolevan meren. Neljännesvuosisadassa näkee, mitä Itämerelle on tapahtunut. Ennen vesi oli niin kirkasta, että rantautuessa tuijottelin pohjakiviä. Olen äärettömän ihottumaherkkä ja tavallaan elävä veden puhtausmittari. Jos sanotaan, että "ei ole sinilevää", niin seuraavana päivänä asia varmistuu mahdollisesti ihottumalla.

 

Ratkaisuna Nuotio pitää jokapäiväisiä käytännön asioita, kuten maatalouden suojavalleja, jotta myrkyt ei päädy jokien mukana mereen. Hän puoltaa myös Puhdas Itämeri -hankeen isän, Juha Nurmisen, ajatusta pakkoluotsauksesta.

 

– Jotta tilannetta voitaisiin seurata koko ajan, aluevesillä pitäisi luotsata kaikki isot alukset. Tavallaan kaikki tietävät, että ensimmäinen suuri öljykatastrofi odottaa nurkan takana. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei saaristoon pitäisi myöntää lupia vesivessoille. On sulaa hulluutta, että näillä tiedoilla, mitä meillä on, rakennetaan matalan pohjaveden alueille hermeettisiä säiliöitä. Meillä Hiittisissä on ollut koko ajan käytössä ekovessa, jossa on ulkoatyhjennettävä turvepetisysteemi. Se on helppo eikä haise yhtään, sillä turve polttaa hajut. Kustannustenkin kannalta ekovessa on paljon järkevämpi. En koe, että ekologisesti eläminen olisi mitenkään hankalaa.

 

Nuotioilla arjen ekologisuus näkyy vessan lisäksi kompostoinnissa ja tarkassa kierrätyksessä. Kesällä kasvihuoneesta saadaan tomaatit, kurkut ja muut vihannekset. Saariston ongelma, vanhojen niittymaisemien häviäminen, on ratkaistu Hiittisissä yhteisvoimin: kylätoimikunnan lihaosuuskunta pitää ainoalla suurella niittyalueella lihakarjaa, joka estää ruohottumisen ja säilyttää ekosysteemin. Marraskuussa jokainen saa paketin luomulihaa.

 

Kasvihuoneen lisäksi Nuotio hellii kukkia – mieluiten vahvan värisiä ja suuria. Kasvien hoitoa Nuotio oppi Puutarhaunelmia-ohjelmasta, jota hän juonsi yhdessä puutarhuri Rea Peltolan kanssa. Nyt lumikellot ja krookukset kukkivat, muutkin kasvit ovat nousemassa hyvää vauhtia. Kukkapenkissä kasvaa esimerkiksi harvinaista, suurta vaaleanpunaista unikkoa.

 

"Muistan kosteat katseet merihevosten ja huminan suurten purjeiden. Muistan lämmön joka jäi kallion kylkeen. Muistan sumuisen aamun, unisen hylkeen."

 

Vaikka Nuotio tunnetaan monipuolisena kirjailijana, hän aloitti uransa näyttelijänä. Päätös näyttelemisen lopettamisesta tuli Hiittisiin muuton yhteydessä. Nuotiolle oli selvää, että näyttelemisestä voi luopua milloin tahansa, kirjoittamisesta ei koskaan. Mutta tiesikö jo pikku-Eppu päätyvänsä kirjailijaksi?

 

– En ollut lapsi, josta jo synnytyslaitoksella nähtiin, että hänestä tulee kirjailija. Ennemminkin ihmiset ovat miettineet, kuinka tuo saadaan kasvatettua. Olin villi ja onnettomuusaltis kakara. Luulenpa, että olen hengissä siksi, että mulle on annettu kirjoja. Kahdeksanvuotiaana ajattelin, että musta tulee sairaanhoitaja, koska äiti oli usein sairaalassa. On kaikkien potilaiden onni, etten ole sairaanhoitaja, hajamielisyyden takia antaisin varmasti väärät lääkkeet.

 

– Toisaalta olen lapsesta lähtien kirjoittanut tosi paljon. Vanhempien jäämistöstä löytyi liikuttavia tekeleitä, kuten äitienpäivälahjaksi tekemäni runokirja. 12-vuotiaana tein kaverin kanssa romaanin Mary jättää kodin. Se oli tyypillinen orpotyttötarina, oltiin luettu vähän liikaa Swanin Iiris-rukkaa. Odotin, että olisin vaihdokas ja meidän talon eteen tulisi hieno limusiini, josta kajahtaisi "Sinä et kuulu tänne, sinä olet kartanon tytär", nauraa Nuotio ja huokaa.

 

Kymmeniä kirjoja, näytelmiä ja televisiokäsikirjoituksia kirjoittaneen Nuotion kirjailijanura ei kuitenkaan alkanut helposti. Kirja palasi seitsemän kertaa kustantajalta takaisin kohteliaan ei-kirjeen kanssa.

 

– Juu, ei mennyt "hän vain lähetti kustantamoon ja kirja kustannettiin välittömästi ja hän sai heti Finlandia-palkinnon" -tyyliin. Mutta se kannatti ja opetti, mistä on kyse. Itseasiassa kustantajan lista, missä lukee, että olen tehnyt sitä ja tätä, tuntuu nololta. Ei siinä ole mitään sankarillista. Jos kirjat olisivat myyneet paremmin tai olisin saanut pitkän apurahan, en olisi kääntänyt kirjoja tai muuta. Olen tehnyt monia töitä sen takia, että saisin rahaa.

 

Tällä hetkellä työn alla on Pii Marin -dekkareiden viimeinen kirja, ja syksyllä ilmestyy Tuutikki Tolosen kanssa tehty Pensionaatti Onnela -sarjan kolmas osa. Kesällä Halkosaaren kesäteatterissa menee Nuotion ja Tiina Brännaren musiikkikomedia, joka perustuu Matin ja Tepon hitteihin. Kun valmis käsikirjoitus on luovutettu kustantamoon, Nuotio tutustuu teoksiin, joita on ilmestynyt oman kirjoitussession aikana. Pöydällä odottaa Pirjo Hassisen Sano että haluat, ja sitä ennen luvussa olivat Kreeta Onkelin Kutsumus sekä Outi Pakkasen Muistivirhe.

 

– Sitten on vanhoja rakkauksia, joihin palaan aina uudelleen. Esimerkiksi kanadalainen Carol Shields ja Tsehovin novellit. Lapsesta asti olen kesän alussa lukenut Lingrenin Saariston lapset. Pienenä halusin olla se Pampula, jolla oli suuri laivakoira. Ja teininä Malin, se ihana tyttö, jota kaikki pojat jahtasivat. On hassua, että nyt asun sellaisessa paikassa – eli olen kulkenut yhtä lapsuuden lempikirjaa ja sen maisemia kohti. Etteikö muka lastenkirjallisuudella olisi merkitystä?

 

"Loisketta sen, unohda en, sitä kuuntelen läpi päivien."

 

Lainaukset: Eppu Nuotio/ Muita kuita

 

teksti Paula Puikko

kuvat Mika Okko